Kevät liitetään nuoruuteen ja uuden kasvun aikaan. Peruskoulun päättävillä, ammattiin valmistuvilla ja uusilla ylioppilailla on uusi vaihe edessä.  Nuorten iloon on helppo liittyä näin kevätjuhlien ja suvivirren aikaan. Tehty työ on tuottanut tulosta.

Nuoren saatua riittävän vahvat siivet voi vanhempia muistuttaa      Veikko  Polameren sanoin:

”Sinä päivänä, kun lapsesi on lähdössä, kun pesän risukasan reuna vähän huojahtelee sen siinä tepastellessaan ja oikoessaan lentimiään, katso ettet sano: Jää kotiin, et sinä vielä osaa mitään. Sinä päivänä muista  - lähdön ja rohkaisun hetki, hetki joka ei toistu”.

Väistämättä näihin vaiheisiin liittyy niin ilon kuin haikeudenkin hetkiä. Näin nopeastiko nämä vuodet menivätkin? Päällimmäisenä on kuitenkin ilo tavoitteen saavuttamisesta. Asiathan ovat niin kuin pitääkin. 

Vuosien varrella olen saanut äitinä, ystävänä, perhetuttuna ja myös terapeuttina seurata ja myötäkulkea lukuisten lasten ja nuorten vaiheita. Monia syvällisiä ja jopa koskettaviakin keskusteluja on käyty niin kotisohvalla nuorison kanssa iltaa istuen kuin terapiahuoneessakin.

Toisilla tie on ollut mutkaton ja eteneminen on ollut sen mukaista. Luottamus tulevaisuuteen on ollut selkeä.  Nuoruuteen liittyy joskus myös toisenlaisia sävyjä. Toisilla polku eteenpäin on sisältänyt omaa tai perheenjäsenten sairautta, vastoinkäymisiä ja menetyksiä. Mieleen on hiipinyt epävarmuutta jaksamisesta ja selviytymisestä. Hennoilla harteilla on voinut olla raskas taakka. On ollut aamuja, jolloin olisi tehnyt mieli vetää peitto korviin. On ollut hetkiä, jolloin elämän merkityksellisyys ja tavoitteet ovat olleet hämärän peitossa. Silti sisällä on ollut halu selviytyä ja taistella luovuttamista vastaan. Tuolloin ystävien, perheenjäsenten ja opettajien oikea- aikaiset rohkaisun sanat ovat tulleet enemmän kuin tarpeeseen. Joskus on tarvittu ja tarvitaan mielen solmujen aukaisemiseen myös ammattiauttajan tukea.

Niin monenlaisissa mokkasiineissa kulkeneita on siis saamassa todistuksen vuosien työstä. Tästä näkökulmasta katsoen jokaisen saavutus on yhtä arvokas huolimatta arvosanojen laadusta. Jokaisen tarina on huikea selviytymis- ja onnistumistarina. Näitä tarinoita olisi hyvä saada enemmän esille. Tarinoita, miten vaikeuksista voi selviytyä ja löytää tukevaa maata oman elämän pitkospuiden alle.

Nuoria kuunnellessa tulee selkeästi esille, miten syvimmät kysymykset peilautuvat lopulta itsetuntoon ja välittääkö kukaan -kysymykseen.  Perheen ulkopuoliselle aikuiselle voidaan myöntää, että vanhempien asettamia rajoja arvostetaan samalla kun niitä vastaan kapinoidaankin. Liian väljät rajat tulkitaan puolestaan helposti välinpitämättömyydeksi. Vanhempien mitä kuuluu – kyselyihin voidaan vastata ylimalkaisesti, mutta näiden kyselyjen puute voi puolestaan luoda yksinäisyyden kokemusta. Kokemus siitä, että olen tärkeä ja elämälläni on merkitystä vahvistuu vuosien varrella kaikissa kohtaamisissa, missä läsnä on välittämistä, kohdatuksi ja kuulluksi tulemista. Erityisesti silloin kun on epäonnistunut ja kaikki ei ole mennyt toivotulla tavalla lapsi tarvitsee kannustavaa aikuista.

Entäpä, millaista yhteiskunnallista keskustelua käydään nuorista?  Nuorista puhutaan paljon ja heidät nähdään tulevaisuuden voimavarana. Entäpä kun asiat eivät etenekään odotetulla tavalla? Nuorten syrjäytymisen ehkäisemiseksi vaaditaan toimenpiteitä kansantaloudellisten syiden vuoksi.  Monissa puheissa syrjäytyneet nuoret nähdään yhtenä joukkona, joka on jossakin kaukana ja jolle olisi tehtävä jotakin. Entäpä jos kääntäisimme katseen vieläkin lähemmäksi ruohonjuuritasolle näkemään, kuulemaan ja ymmärtämään lasten ja nuorten maailmaa? Jokainen nuori ansaitsee tulla kohdatuksi ja nähdyksi omana itsenä. Ei vain osana joukkoa. Nuorena, jolla on oma tarina.

Aino Kanniainen Psykoterapeutti ja kunnanvaltuutettu Kesk. Leppävirta