Kun minä en vaan muista

Torstai 19.3.2015 klo 7.12 - Aino Kanniainen

Kirjoitus on julkaistu Omaishoitaja- ja läheiset liiton haastekampanjan blogina

kdet.jpg

Katson äitini hopeisia hiuksia ja silmissä olevaa hämmennystä.

– Kun minä vaan en muista.

Tunnetta, jota aiemmin kaiken niin kirkkaasti muistaneen äitini sanat saavat aikaan, on vaikea kuvata. Siinä on sekoitus surua, hämmennystä ja lopulta ääretöntä hellyyttä.

– Ei se mitään. Minä otan selvää.

Yksi päivä voi muuttaa paljon. Olin juuri lähtenyt matkalle saadessani tiedon, että äitini on joutunut sairaalaan. Tästä alkoi matka huolen ja toivon vaihteleviin tunnelmiin. Alkoi matka uuteen tehtävääni äitini edunvalvojana. Tehtävään, johon äitini oli minut jo vuosia aiemmin "pahan päivän varalta" valtuuttanut. Tehtävään, joka ei kysynyt sopiiko tämä aikatauluihini. Sopii, koska asioilla on tärkeysjärjestys. Ja kaikella on tarkoituksensa.

Olla tytär ja edunvalvoja, on tehtävä, johon liittyy yhdistelmä vahvoja tunteita ja käytännön asioiden järjestelemistä. Nyt katson uudella tavalla maailmaa toisen heikentyneen toimintakyvyn näkökulmasta. On asioitava virastoissa, pankeissa, Kelassa, maistraatissa. Huomaan kalenteriini tulleen uudenlaisia merkintöjä: äidin lääkäriaikoja, soittoaikoja ja palvelusuunnitelmapalavereita. On yhteistyötä kotipalvelun ja kotisairaanhoidon kanssa, jotta äidillä on turvallista olla kotona. Saamani luottamus tuntuu yhtä aikaa rakkaalta, raskaalta ja kuitenkin niin rikkaalta. Elämän oppikoulua tämäkin.

Välimatkan ja monien vastuideni vuoksi en pääse äidin luokse niin usein kuin haluaisin. Viivyn yön yli äidin luona. Puhumme menneistä ajoista ja aavistelemme tulevaa. Elämän tiimalasissa olevien päivien määrää ei kukaan voi tietää etukäteen. Tässä ja nyt jokainen hetki tuntuu tärkeältä. Lähtiessä peittelen vanhuksen nukkumaan, halaamme pitkään ja hyvästelemme toisemme.

– Jospa me vielä nähdään.

Vaivihkaa pyyhkäisen äidin sanojen nostattaman kyyneleen silmäkulmastani. Niin meni syksy. Kerran viikossa lähes kahdensadan kilometrin päähän ajaen. Huoli kotona pärjäämisestä kasvoi. Monet kysymykset mielessä.

– Äiti, kerrothan kun et enää pärjää. Järjestetään lisäapua tai etsitään vahvemman tuen paikkaa.

Näissä omakohtaisissa tunnelmissa olen monesti ajatellut niitä monia omaishoitajia, jotka tekevät rakkauden työtä läheistään hoitaen. Usein jaksamisen äärirajoilla. Jokaisella on oma ainutlaatuinen tarinansa. Tarina, jonka arvon myös yhteiskunnan soisi ymmärtävän ja osoittavan todellisina tekoina – siinä, miten omaishoitajien tasa-arvoisesta kohtelemisesta, jaksamisesta ja hyvinvoinnista huolehditaan kokonaisvaltaisesti.

Kommentoi kirjoitusta. Avainsanat: omaishoito, edunvalvonta, ikääntyminen, muistisairaus