Kun minä en vaan muista

Torstai 19.3.2015 klo 7.12 - Aino Kanniainen

Kirjoitus on julkaistu Omaishoitaja- ja läheiset liiton haastekampanjan blogina

Katson äitini hopeisia hiuksia ja silmissä olevaa hämmennystä.

– Kun minä vaan en muista.

Tunnetta, jota aiemmin kaiken niin kirkkaasti muistaneen äitini sanat saavat aikaan, on vaikea kuvata. Siinä on sekoitus surua, hämmennystä ja lopulta ääretöntä hellyyttä.

– Ei se mitään. Minä otan selvää.

Yksi päivä voi muuttaa paljon. Olin juuri lähtenyt matkalle saadessani tiedon, että äitini on joutunut sairaalaan. Tästä alkoi matka huolen ja toivon vaihteleviin tunnelmiin. Alkoi matka uuteen tehtävääni äitini edunvalvojana. Tehtävään, johon äitini oli minut jo vuosia aiemmin "pahan päivän varalta" valtuuttanut. Tehtävään, joka ei kysynyt sopiiko tämä aikatauluihini. Sopii, koska asioilla on tärkeysjärjestys. Ja kaikella on tarkoituksensa.

Olla tytär ja edunvalvoja, on tehtävä, johon liittyy yhdistelmä vahvoja tunteita ja käytännön asioiden järjestelemistä. Nyt katson uudella tavalla maailmaa toisen heikentyneen toimintakyvyn näkökulmasta. On asioitava virastoissa, pankeissa, Kelassa, maistraatissa. Huomaan kalenteriini tulleen uudenlaisia merkintöjä: äidin lääkäriaikoja, soittoaikoja ja palvelusuunnitelmapalavereita. On yhteistyötä kotipalvelun ja kotisairaanhoidon kanssa, jotta äidillä on turvallista olla kotona. Saamani luottamus tuntuu yhtä aikaa rakkaalta, raskaalta ja kuitenkin niin rikkaalta. Elämän oppikoulua tämäkin.

Välimatkan ja monien vastuideni vuoksi en pääse äidin luokse niin usein kuin haluaisin. Viivyn yön yli äidin luona. Puhumme menneistä ajoista ja aavistelemme tulevaa. Elämän tiimalasissa olevien päivien määrää ei kukaan voi tietää etukäteen. Tässä ja nyt jokainen hetki tuntuu tärkeältä. Lähtiessä peittelen vanhuksen nukkumaan, halaamme pitkään ja hyvästelemme toisemme.

– Jospa me vielä nähdään.

Vaivihkaa pyyhkäisen äidin sanojen nostattaman kyyneleen silmäkulmastani. Niin meni syksy. Kerran viikossa lähes kahdensadan kilometrin päähän ajaen. Huoli kotona pärjäämisestä kasvoi. Monet kysymykset mielessä.

– Äiti, kerrothan kun et enää pärjää. Järjestetään lisäapua tai etsitään vahvemman tuen paikkaa.

Näissä omakohtaisissa tunnelmissa olen monesti ajatellut niitä monia omaishoitajia, jotka tekevät rakkauden työtä läheistään hoitaen. Usein jaksamisen äärirajoilla. Jokaisella on oma ainutlaatuinen tarinansa. Tarina, jonka arvon myös yhteiskunnan soisi ymmärtävän ja osoittavan todellisina tekoina – siinä, miten omaishoitajien tasa-arvoisesta kohtelemisesta, jaksamisesta ja hyvinvoinnista huolehditaan kokonaisvaltaisesti.

Perhepolitiikka on samalla myös vanhuspolitiikkaa

Sunnuntai 19.9.2010 - Aino Kanniainen

Olen saanut aloitella kampanjointia kansanedustaja ehdokasehdokkaana ja tavata ihmisiä monissa tilanteissa. Viimeksi eilen olin synnyinkaupunkini Iisalmen torilla Keskustan teltalla kampanjoimassa. Kotoinen olo tuli Iisalmelaisia jututtaessa ja monia muistoja alkoi palautua mieleen omista koulu- ja lukiovuosista. Moni kysyi, mistä olet kotoisin. Koen olevani kotoisin sekä Iisalmesta että Leppävirralta. Juureni ovat vahvasti molemmissa paikoissa. Mieleeni tuli Raija Rastin Leviällä ihmisen juuret – runon sanat: ”Kaikkialla, missä voimaa olet itseesi imenyt, ovat juuresi”.

Monissa keskusteluissa nousi esiin huoli nuorten uupumisesta. Asia, jonka kanssa teen työtä nuorten mielenterveystyössä. Asia, johon on havahduttu myös tilastoja tutkittaessa. Nuorten alle 35-vuotiaiden lisääntynyt työkyvyttömyys on vakavasti otettava ongelma. Samaa tahtia nuorten eläköitymisen kanssa on kasvanut myös nuorten mielialalääkkeiden käyttö. Mistä nuorten pahoinvointi kertoo ja mitä tälle voidaan tehdä? Puhuttelevaa oli, että asian torikeskusteluissa otti esille moni jo iäkkäämpi henkilö. Samoin he kantoivat huolta, millaisen velkataakan olemme jättämässä tulevalle sukupolvelle. Jäin miettimään, millaiset juuret ja perinnön nuoremme saavat?

Ensimmäiset ikävuodet ovat ratkaisevan tärkeitä myöhempää elämää varten. Silloin syntyy luottamus itseen ja muihin sekä rohkeus ja kyky välittää muista. Perusturvallisuus luo hyvän pohjan terveen itsetunnon kehittymiselle ja antaa vahvat elämäneväät aikuisuuteen, jolloin on aika astua kantamaan vastuuta omalta osaltaan. Suomi tarvitsee selviytyäkseen tulevaisuuden haasteista henkisesti hyvinvoivia kansalaisia. Vanhemmuuden ja lapsuuden merkitys tulisi ottaa laajemmin huomioon päätöksenteossa – miten taloudellisten ja työelämän vaatimusten rinnalla huomioimme ennen kaikkea yhteiskunnan hyvinvoinnin perustan. On aika kääntää katsetta perhepolitiikkaan. Lasten ja nuorten saadessa vahvat juuret voivat vanhemmat ihmiset oman osansa tehneenä ikääntyä turvallisesti. Nuorissa on tulevaisuus. Lasten ja nuorten hyvinvointiin sijoittaminen on näin myös vanhuspolitiikkaa.